The fat lady has not sung yet

Ylioppilaskirjoitukset olivat yhtä kammottavia kuin olin niistä kuvitellutkin. Vaikka kirjoitushetkellä minut valtaa aina kuuden tunnin innostus ja inspiraatio, huomaan jälkeenpäin kirjoittamani turhat yksityiskohdat ja toisaalta myös asioita jotka olisi saattaneet lisätä vastausteni arvoa.
   Opettajat tarkistivat kokeet ja lähettivät ne isommalle taholle kuin tuomioistuimen lähetys korkeampaan oikeuteen. Omaan lähtötuomiooni en ollut tyytyväinen, mutta tiedän, että vaikka aineesta saisin M:n arvosanakseni, todellinen osaamiseni on E:n luokkaa. Kirjoitustilanne luo itselleni sellaiset paineet ja stressin, joiden kuvitellaan olevan hyväksi nuorten lopputuloksia ajatellen, mutta minulle se on painajaista. Mieleni muuttuu hormonihirviöksi muulloinkin kuin kerran kuussa, mieleni sumenee, muisti pätkii ja univaikeudet lisääntyvät. Painetta ihminen kestää, mutta jos paine kestää lähes kaksi ja puoli vuotta tiivistyen yhteen hetkeen, oma mieleni liukastelee hoo-hetkellä liian terävillä luistimilla muiden taitoluistelijoiden seassa yrittäen saavuttaa päämäärä jääden vain puolitiehen.

 Kokeiden loputtua koitti viiden päivän vapaat, joille olin suunnitellut perusteellista kodin siivoamista, sukulaisten tapaamista ja elokuvailtoja ystävieni kanssa. Totuus oli kuitenkin aivan toinen. Löysin itseni joka ilta lahnana sohvalta katsomasta lasittunein silmin surkeita amerikkalaissarjoja, joiden nauhoitetut yleisöäänet olivat mitä karmivimpia. Joka yö nukuin yli tarpeeni, mutta silti olin väsynyt koko ajan. Olin uupunut. Lisäksi yksin olo, sekainen ympäristö ja syksyn pimenevät illat saivat mieleni yhä surkeampaan kuntoon. Onneksi mieleni ensiapuna toimi poikaystäväni, sekä koulun alkaminen. Uusi arki, uudet ajatukset ja uudet kurssit. Ensimmäistä kertaa todellakin mietin, mitä tekisinkään ilman koulua.

Kuka kuvaisikaan postaustani paremmin kuin Billie Holiday. Vaikka hän ei olekaan ehkä se lihavin lady, mutta olen häneen ja hänen musiikkiinsa korviani myöten rakastunut.

I'll be seeing you,
Miia

ps. Anteeksi usvainen kirjoitukseni. Olen väsynyt, mutta uni ei tule. Vihaan pimeää ja yksin elämistä. Pitäisi ostaa kai koira tai hamsteri jotta saisi vähän elämää yöhön. Kissa on jo, mutta siitä ei ole mitään iloa öisin, sillä meidän Mirri viihtyy luonnon yöelämässä paremmin kuin kainalossani!

pps. Tajusin, että täytyy vaihtaa nuo sanonnat englanninkielisiksi joskus, sillä päässäni olevat suomenkielensanonnat loppuvat!

Tulta munille.

Löysin iltapäivälehteä selatessani erään nettipäiväkirjan naisesta, joka teki elämäntapamuutoksen ollessaan tyytymätön itseensä ja omaan kehoonsa. Jonkun tiedostamattoman tahon vaikutuksesta hän käänsi ruokavalionsa päälaelleen ja rakensi hiljalleen oman kuntonurkkauksen olohuoneeseensa. Vähitellen hänen kehonsa muuttui haluttuun tilaan, ja samalla hänen mielensä parani päivä päivältä. Minulla kävi mielessä, että tämä voisi olla se mun juttu. Tällä voisi minun syys- ja kevätmasennuksenkin riskitkin laskea aika huomattavasti.
     Olen jo aikaisemmissakin kirjoituksissani kertonut olevani tyytymätön itseeni, että minulla on erittäin huono itsetunto, sekä suunnitelmistani laihduttaa, aloittaa dieetti, vähentää karkinsyöntiä jne jne.. Silti aina nämä suuret hömpötykset ovat menneet ns. "läskiksi", ja epävarmuus ja henkinen mielipaha on jatkunut peilin edessä seisoessa. Mutta tässä uudessa motivaatiopiikissä ei olekaan kyse laihtumisesta, jojodieeteistä tai karkin syönnin vähentämisestä, vaan kokonaan uudesta elintavasta. Tämä tarkoittaa sitä, että leivän päälle ei laitetakkaan sitä voita, vaan mieluummin jotain proteiinipitoista ja terveellistä. Valmisruoat, perinteiset herkut, suklaa, ja kaikki rasvassa upotetut, liikasuolainen, ylisokerinen ja muuten epäterveellinen jätetään kokonaan pois. Uutena mottona voitaisiinkin pitää: "Ruoka on vain elimistön polttoaine, jota käytetään pääasiassa energian tuottoon."

Tässä elämäntapamuutoksessa ei ole kiire, mutta mitä pikemmin omaan itseensä, kehoon ja mieleen alkaa panostaa, sitä paremmalta elämä alkaa maistua. Vaikka ihmiset sanovatkin että eihän ikinä voi aivan täydellisesti lopettaa kaiken sellaisen syömistä, jota rakastaa ja jota syö viikottain, että mielihyväntunne ei saa jäädä puuttumaan elämästä. Tottakai ruoan täytyy maistua hyvältä, mutta kyllähän sitä mielihyvää voi saada, vaikka suuhun ei ahtaisikaan välttämättä ylenpalttisesti sitä kaikista rasvaisinta vaihtoehtoa kauppojen hyllyltä.
      Tänään käydessäni itse kaupassa poimin mukaan saksanpähkinöitä, raejuustoa, mandariinimarinoituja kanafileitä, banaania, maustamatonta jogurttia, sekä välipalajuomajogurttia. Olen myös ajatellut ottaa selvää erilaisten elintarvikkeiden ja ruokien, kuten esimerkiksi maidon ja kananmunien tuotantotapaa, ja alkaa muutenkin syömään eettisesti. Puoliksi yksin kotona asumisella on sittenkin se hyvä puoli; saa tehdä juuri sitä ruokaa mitä haluaa ja voi kokeilla erilaisia jujuja ilman, että tulee kommenttia pienen ivan säestämänä.
 Seuraavaksi olen kaavaillut sykemittarin hankkimista. Onneksi täytän kohta tärkeitä vuosia (18), niin voin pyytää jotain vähän kalliimpaakin kummeilta ja vanhemmilta. Tulevaisuudessa sitten olisi tarkoitus hankkia juoksumatto, kuntopyörä tai jokin muu laite, mutta siihen ei ole vielä kiire.

 En silti aio tehdä tästä omasta nettipäiväkirjastani treenipäiväkirjaa, mutta saatan jatkossa mainita jotain saavutuksiani, ostopäätöksiäni ja ehkä vuoden tai parin päästä lisätä ennen-jälkeen kuviakin. Terveellisempi elämäntapa, täältä tullaan!

Tässä olisi vielä tällainen kappale, joka saa minun mieleni kohoamaan kymmenen pykälää ylemmäs. Pmmp:n ja Mariskan ihana Tytöt-biisi. Tästä kyseisestä laulusta on myös otettu tuo bannerin yläpuolella oleva tekstipätkä. Tässä siis olkaa hyvät:

Ja sitten vähän sekopäisempää, päätä tyhjentävää, mutta silti kantaaottavaa materiaalia. Biisi on Stam1nalta; bändiltä jota ennen vihasin yli kaiken, mutta sitten henkilökohtaisen tapaamisen kautta, sekä uskomattoman festarikeikan vaikutuksesta näkemykseni kääntyi aivan päälaelleen. Tämä kappale voisi liittyä tähän postaukseen vaikka eettisyyteen vedoten. Olen muuten tästäkin kappaleesta käyttänyt suoria lainauksia tämän blogin päivityksissä.. Siispä johtopäätös: minuun vetoavat syvimmin bändit, joiden sanoituksissa on se syvempi merkitys. Hallelujah!

Viimeiset sanat:
Olipas mukava saada kunnollinen kokonaisuus kerrankin kirjoitettua. Tulee sellainen tyydytetty olo. Aivan kuin olisi saavuttanut jotain elämää suurempaa. Nähdään taas puolen vuoden päästä kun seuraava inspiraatio ja pakko-kertoa-olo tulee.

 -Miia

Siivekkäät pesivät styroksiin jo silloin aiemmin meitä paremmin.

Jääkarhut kyllä jäävät elämään, jos ne vaihtavat väriään roskameressä.. (Stam1na) Minusta on tullut roskakirjoittaja. Olen joutunut verbaalisen rappeutumisen kierteeseen ja se tekee minut surulliseksi. Joka päivä iltamyöhään haluaisin kirjoittaa päästäni kaiken painavan pois, mutta paperilla ei loista sanat vaan irralliset ajatukset joita ei saa puettua ihanaksi kesämekoksi.

 Elämäni on juuri nyt erittäin turhauttavassa tilassa. On monta asiaa, jotka aikapommin lailla juoksevat minua pakoon ja pelkään että pian ne lyövät jarrut lukkoon ja räjähtävät edessäni. Yksi niistä on jo pamahtanut, mutta ei se minua täysin rikki saanut - hiukset vain hulmusivat hiukan. Aikapommien lomassa nautin kuitenkin pinnallisista asioista ja muutosten tuulista.

 Samalla kun muuttolinnut muuttavat takaisin syliini etelän lämmöstä, osa perheestäni muutavat toiselle paikkakunnalle uuden työpaikan ja sukulaisten ikävöinnin vuoksi, sekä viidennettä syöpää sairastavan mummoni vuoksi. On surullista, että ihmisille osataan määritellä jäljellä olevat elinpäivät jos niitä tiedetään olevan enää vain muutama. Minä en ainakaan haluaisi tietää jos olisin kuolemansairas, että onko elämäni päättymiseen aikaa tunti, kuukausi vai kokonainen vuosi. Mutta kuolemaa en itse pelkää sinänsä. Olen mietiskellyt lapsuudesta tähän asti mitä on kuolema ja miten siihen tulisi suhtautua. Minä en usko uskovani jumalaan samalla tavalla kuin suurin osa maailman väestöstä. Enkä minä usko tällä hetkellä oikeastaan mihinkään yliluonnolliseen ihmeeseen. Onko se sitten hyvä vai huono asia - en tiedä.

Kauniskaan häkki ei anna linnulle ravintoa.

Äidinkielen tunnilla piti pitää puhe kauneudesta. Huomasin, että oman tekstin ääneen lukeminen varsinkaan muiden ihmisten korville ei ole yhtä helppoa, kuin lukea se omassa mielessä täysin jännityksettömässä mielentilassa. Olin kirjoittanut puheeni jo valmiiksi inspiraatiohuuruissani, ja tajusin puolessa välissä puhettani kuinka nolo minä olen. Tässä on puheeni, ja kerron sitten lisää:

Puheenvuoro kauneudesta:

Kauneutta on joka puolella. Ihan kaikkialla. Joku sanoi joskus, että kauneus on katoavaista, mutta rumuus senkun lisääntyy. Mutta minun mielestäni ruma sanana on vain typerä vertaileva käsite, jolla ei haluta muuta kuin loukata toisia ihmisiä tai jopa omaa itseään.
 Voisin puhua todella paljon ihmisten kauneudesta, muodista ja hyvästä tyylitajusta. Mutta oletteko koskaan oikeastaan miettineet, että kuinka kaunis onkaan minä? En nyt tarkoita minua, Miiaminää, vaan kaikkia muitakin, kuten vaikka esimerkkinä käyttäen Nooran minää tai Miikan minää. Ainakin minun minäni on kaunis. Ei siis se minuus, jota tapitan aina silmät epätoivon partaalla aamuisin, vaan sitä jona minä näen itseni sisältäpäin, vaikka peilejä ei olisikaan olemassa enkä tietäisi ulkokuorestani. En halua kuulostaa itserakkaalta, vaan uskonkin että jokaisen oma minä on kaunis, sillä jokainen tietää tai tuntee joskus tekevänsä oikein ja olevansa hyvä ihminen omin kriteerein.
 En ymmärrä, miksi nykypäivän ihmiset haluavat panostaa pelkästään ulkokuoreen. Mitä se loppujen lopuksi merkitseekään? Miksi me odotamme muiden ihmisten hyväksyntää, jos voisimme vain hyväksyä itsemme?
 Minun mielestäni siis kaunista voi olla mikä tahansa mikä on hyvää, puhdasta, ei mene liian pitkälle ja mikä ei haise pahalle. Minun oma minäni ainakin tuoksuu ruusuille, vaikka muut eivät sitä haistaisikaan. Ja lopuksi: sisäinen kauneus, minä, ei ole katoavaista.

Puheeni jälkeen kuuntelimme muiden opiskelijoiden mielipiteitä kauneudesta, kunnes tuli erään henkilön vuoro, joka piti omansa näin: -No ei mulla oikeestaan oo mitään tiettyä valmisteltua puhetta enkä muuta tiiä, mutta oon kuullu joskus sellasen sanonnan ku että sisäinen kauneus on rumien ihmisten propagandaa.
   Tässä vaiheessa ihmiset katsoivat minua päin pieni epäuskon hymy huulillaan odottaen reaktiotani, ja mietin, että ei kai tuo voinut olla piilomerkitys minua kohtaan? Eihän tuo ihminen oikeasti voinut antaa tuollaista ulosantia? Minä puhuin erittäin vahvasti sisäisestä kauneudesta, mutta moni muukin puhui siitä hyvyydestä mikä ihmisissä piilee - mutta miksi sitten muut opiskelijat vilkuilivat minun suuntaani? Vai kuvittelinko vain? Tässä vaiheessa oli vaikeaa pitää jäät siellä hatussa, kun itku oli jo matkalla kyynelkanaviin. Mutta sitten ajattelin, että paskat, minä en tuollaista palautetta purematta niele, sillä olihan tuo kuitenkin hirvittävän asiaton ja ihmeellinen kommentti. Toisaalta taas nyt tekisi mieli juosta itseni toivottomuuden tunteen voimin hengiltä ja laihduttaa, kunnes lopulta kuolisin anoreksian kieliin. Huomaatteko, millainen myrsky pääni sisällä velloo vieläkin?

Jos joku puhuu sinulle vioistasi, kerro hänelle loputkin.

Moni on kuullut minun vouhotuksesta kuinka aloittaisin käymään salilla ja lenkillä ja jumpassa ja tekevän vatsalihaksia joka ilta 50 kappaletta. Mutta harva on kuullut niin käyneen toteen. Olen varmaan koko itsekriittisen nuoruuteni toivonut olevani hoikempi ja täydellisempi ja kauniimpi ja vaikka mitä. Olenhan minä toki viime vuosien aikana saanut selville mikä on se hyvä tunne kun käy viiden kilometrin pituisen hölkkälenkin. Mutta eihän se hölkkälenkki mitään auta jos hölkkää vain kerran kahdessa viikossa!

 Jutellessani äidin kanssa sain hänet (ja isän samalla häneltä kysymättä) sponsoroimaan minulle salikortin. En ole ikinä omaa sellaista omistanut, vaikka olenkin käynyt joskus jumpan yhteydessä pummilla juoksumatolla. Sovimme myös, että jos unohdan, tai jostain muusta syystä en ole käynyt viikon sisällä salilla, joudun pulittamaan koko kortin takaisin isälle ja äidille. Tämä on erittäin hyvä motivaatio, sillä nuukana ja rahan menoa tarkkailevana ihmisenä olisi silkkaa turhuutta maksaa sohvalla loikoilusta 50-80 euroa!

Motivaationa minulla myöskin toimii tuleva kesä, festivaalit ja halu käyttää hameita ja shortseja niin etten tunne itseäni paisuneelle pullataikinalle. Kaksi kuukautta tiukkaa treeniä, jonka jälkeen kesällä vähän hölläillään, silti treenaillaan. Ja kesän lopussa koulujen alkaessa olen erittäin virkeä, laihtunut ja hyväntuulinen opiskelija, ja voin aloittaa abivuoteni reippaasti!

Olin aikeissa mennä nukkumaan siis jo edellisen kirjoituksen jälkeen, mutta intouduin sovittamaan kesähepeniä, levittämään itseruskettavaa ja shoppailemaan kenkiä ja meikkilaukkuja netistä. Ennen kesää on vielä paljon tekemistä, mutta onneksi sinne on vielä se kaksi kuukautta aikaa!

Aukaista sanainen arkkunsa.

Lukiossamme on eräs kurssi, jota rakastan yli kaiken aineellisen. Sen nimi on "Luovaksi kirjoittajaksi", ja siellä päätehtävä on rakentaa mielikuvituksellisia tuotoksia ja saada inspiraatioita erilaisista asioista, kuten äänistä ja kuvista. Nykyiseen tapaani kuuluen eräs tuotos on minulta edelleen kesken vaikka palautuspäivä olikin tämän viikon tiistaina.

  Tänään kuitenkin tunnilla sain tehtyä erästä tekstiä eteenpäin mukavasti, kunnes en enää yksinkertaisesti keksinyt miten jatkaa sitä. Ajattelin kirjoittaa sen tänne ja kokeilla jospa onnistuisin tietokoneella rakentamaan sitä paremmin ja ehkä kuulemaan joitain yksityisiä tai julkisia kommentteja ja vinkkejä. Tehtävän annossa haluttiin saada aikaan ympäristöä kuvaava teksti, jossa kirjoitetaan kaikkia aisteja käyttäen. Tässä se nyt on - copyright Miia jos niikseen tulee:

 Tunkkainen haju. Mies tuntee hohkavan lämmön hiipivän poskilleen. Hänen särjetty sydämensä pamppailee keuhkojen vetäessä raskaasti uutta happilastia sisään. Ja ulos. Ja taas sisään. Tuo sama rikkinäinen hahmo kertaa päässään viikonlopun tapahtumia, ja silmänurkka kostuu. Sormissa tuntee kuivuuden, mahassa kalvavan nälän. 
 Mies on jännittynyt, sillä lähdettyään kotikaupungistaan kaksikymmentä vuotta sitten hän ei juuri uskonut palaavansa enää takaisin. Vasta rakkauden hiivuttua toisen miehen mukaan ikävä kotiin oli kasvanut. Hän oli vapaa mies nyt. Vapaa kuin pellon perhonen.
     Juna pysähtyy ja astuessaan raikkaaseen ulkoilmaan mies näkee ympärillään tutun harmaan juna-aseman. Saman jonka hän näki kaksikymmentä vuotta sitten lähtiessään. Aseman ainoalla puupenkillä makaa väsynyt matkustaja, jonka vaaleat rasvaiset hiukset verhoavat kasvoja, ja jonka lemusta päätellen vauhdikas ilta on tehnyt tehtävänsä.
  Nainen, päälle viidenkymmenen....

.. ja tähän se sitten jääkin. Ideanani oli, että tämä nainen olisi miehen äiti ja huomaisi oman maailman matkaajansa vasta tovin kuluttua, mutta miten minä sitä kuvailisin?

Minua rupesi huvittamaan, kun katselin tilastoja täällä käyneistä vierailijoista. Te olette kaikki tervetulleita tänne, mutta suurin osa viimeaikaisista kävijöistäni ovat tulleet joko Venäjältä, tai Atlantin toiselta puolelta. Pitäisikö minun ruveta kirjoittamaan englanninkielellä tänne? Mutta sitten koko blogini idea menisi ihan uusiksi. Vaikka ei olisi yhtään pahitteeksi minulla harjoitella maailmankielen käyttöä, lähtisi siitä se sama palo ja inspiraatioiden tulva. Suomenkieli on kuitenkin erittäin monimutkainen ja kiehtova kieli, jota on aivan upeaa taivuttaa ja saada sanoille ja lauseille uudenlaisia muotoja ja merkityksiä. Viva la suomenkieli!

Loppuun eräs suomenkielinen biisi näin suomenkielen ylistämisen kunniaksi!

Kiitos ja öitä!

-Miia

Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää.

Hyvää kevättä sinulle! Hiihtolomani on alkanut tovi sitten, mutta minun mieleni on täynnä politiikkaa ja yhteiskuntaoppia. Tämän kevään hiihtoloman synonyyminä voitaisiinkin käyttää sanoja "uurastusten viikko", sillä en aio tehdä muuta kuin lukea ja valmistautua 14.3. odottavaan koitokseen. Kieltäydyin jopa kirosanat päässä kaikuen ilmaisesta matkasta Leville, ja nyt minulla on kovat suunnitelmat tulevalle. Silti tuntuu kuin minä olisin ainoa, joka totisesti pelkää tulevaa koetta. Tuntuu kuin se olisi suuri tiilimuuri, jonka ylitse ei pääse muuta kuin alisuorittamalla. Ääh ja puuh.

Liityin vastikään erään kansainvälisen nettisivun jäseneksi, jossa ihmiset ympäri maailman voivat tutustua toisiinsa ja eri maiden kulttuureihin. Löydettyäni mukavan henkilön lukuisien epäilyttävien ihmisien seasta, aloin kirjoittaa hänelle englanninkielellä. Olin erittäin innoissani tilanteesta, jossa sain vihdoin käyttää kielitaitoani hyväksi. Siinä ilossa en edes ajatellut mitään muuta kuin perusrakenteita, joilla sain asiani mahdollisimman selvästi esille. Tämän tuloksena kirjoitin erittäin alatasoista tekstiä, vaikka tunnen osaavani kirjoittaa sata kertaa paremmin. Onnekseni huomasin, ettei toinen osapuolikaan ollut mikään kielitaituri, ja keskustelu eteni mukavasti ilman turhia hienosteluja.

Minun täytyy myöntää. Olen koonnut tätä tekstiä jo kolmen päivän ajan, ja tuntuu etten saa mitään irti. Inspiraatioita lentää kokoajan kuin perhosia, mutta ne mätkähtävät aina puolessa matkassa auton lasin ikkunaan huomatessani aiheen olevan täysin turha ja saamaton. Pitäisi vain muistaa, ettei näiden tekstien pitänyt olla suunnattu muille kuin minulle itselleni. Tärkeintähän oli oppia luomaan tekstejä ja käyttämään sanoja uudella tavalla. Vaikka en ole edennyt siinä tavoitteessa hirmuisesti, jokainen sana ja lause ovat aina pieniä askelia eteenpäin.

Loppuun päivän kappale, joka on tänään Curtis Stigers & The Forest Rangers - This Life

Nyt hyvää yötä ja nukkukaa niin kuin lomalla kuuluu! Öitä!
-Miia