Loistava onni

Tulin vain kertomaan tänne teille nyt tänä yön hetkenä, että



MINÄ OON NIIN ONNELLINEN!



Ei mulla muuta :) Hyvää yötä!

Hulluna on hyvä olla kun ei vain järki puutu.

Koeviikkoni on vihdoin päättynyt! Minusta voi jo nähdä, kuinka stressini pikkuhiljaa valuu aivoistani pihalle viheltäen 'Smells like teen spirit'-kappaletta. Vähäiset yöuneni ovat alkaneet verottamaan järjenjuoksuani. Olen tänään pelännyt pimeää, viestitellyt niitä näitä koulumme rehtorin kanssa, säikähtänyt kokkikerhoystävääni huudon säestyksellä, sekä kävellyt puutapäin niin, että huomasin tilanteen vasta oksan tunkeutuessa silmäni uumeniin. Lisäksi kerholaiset ihmettelivät levotonta hartauksenlukijaa. Eläydyin siihen niin mukaan, että kaikki tarinan äänenpainotuksetkin tulivat tunteella.

Lisäksi adhd:maisuuttani selittää jännitys. Sietämätön jännitys, odotus, pelko. Pieni epävarmuus. Mutta toisaalta mieleni yrittää vaivoin rauhoittaa tätä jännitystä, sammuttaa sitä sammutuspeitteillä. Se sanoo, että ei se nyt niin iso juttu ole, kaikki on hyvin, kaikki on vain hyvin. Sydän hakkaa. Silmät räpyttelee kolminkertaisella vauhdilla. Jalka vispaa ja hengitys salpautuu. Pian on vuosi kulunut, enkä ole ikinä ollut näin käsittämättömän varma ja luottavainen tällaiseen asiaan. Tämä vuosi todistaa, että minullekin voi todella tapahtua näin suurta hyvää.

Huu, mutta nyt on hyvä rauhoittua. Olen menossa nukkumaan, kello on puoli yksitoista. Huomenna vapaapäivä. Hallelujah! Jamie Cullumia, olkaapas hyvät:

Olen erittäin tyytyväinen, että Anna-Sofia voitti Suomen Huippumalli haussa-kilpailun. Tiesin alusta lähtien, että hän on se tyttö. Ja olen sitäpaitsi ollut hänen kanssaan samaan aikaan Italialaisessa ravintolassa syömässä. Joten, tästä päätellen, olen itsekin lähestulkoon julkisuuden henkilö! Eat that!

-Miia

Kyllä sokeakin kana jyvän löytää.

Huomenna on tärkeä koe, vaikka ei se merkityksellinen ole. Lakitiedon koe. Olen lukenut ja opiskellut tällä kurssilla intohimoisesti ja tiedonjanoisesti, mutta silti tuntuu etten vieläkään tiedä tarpeeksi. Mutta tiedon sijaan tiedän sen että enempää en jaksa lukea. Toivon vain, toivon erittäin hartaasti, että kokeeseen ei tulisi velka-asiatehtäviä. Kunpa ei tulisi, niin en hukkuisi vielä hylättyjen numeroiden saarelle.

 Tuntuu hullunkuriselta, miten aika juoksee sumuverhon lävitse aina niin nopeaa kun löytää jonkun ihmisen jonka kanssa rakastaa aikaa. Silloin kun tämä henkilö taas on muualla, aika tuntuu sumealta suolta jonka lävitse täytyy ryömiä päästäkseen takaisin kiitävän ajan seuraan. Aina mielessäni käy polut, joiden kautta voisin kiertää hitaan ajan suot, mutta niiden polkujen varrella hänellä vaanii koulukirjat ja muu elämä. Mutta joskus haluaisin taas vetää hänetkin suohoni sekaan myllertämään. Menisimme vain piiloon aikaa ja oltaisiin paikallaan kunnes on taas hyvä jatkaa polun varrelta. Mutta suot ovat vetisiä ja virkistäviä, joten joskus tuntuu vain mukavalta pulahtaa sekaan ja möyhiä kunnolla ajan kanssa ennenkuin kiitoajantie taas löytyy.
 Kohta vuosi on taas vierinyt ja hyvin olen pysynyt tällä polulla, sekä löytänyt oikeat suoreitit takaisin tielle!

On jännittävää, kun sanat vain pulpahtavat mieleni pinnalle ja mietin sitten miten niistä saisi koottua hyvän kokonaisuuden. Onhan nämä tekstit erittäin sekavia ja parikin aihetta saattaa sisältyä yhteen kirjoitukseen, mutta tällainen on minun mieleni. Kukapa mieleeni kurkistanut olisikaan sieltä ulos päässyt niin, että olisi saanut selville mitä reittiä ajatukseni juoksentelevatkaan. Kukapa siellä käynyt olisi sieltä ikinä edes päässyt ulos.

Mutta nyt, tämä tuleva kappale preppaa minua huomiseen kokeeseen, antaa minulle paremman kuin hylätyn numeron. Tämä kappale auttaa jaksamaan ja näkemään tulevaisuuteen unelmien kautta. Nauttikaa ihanasta Janet Devlinistä:

Ja hei, kuulin että täällä olisi käynyt lukijoita. Jos sinä olet yksi sellainen, ei-mielikuvitusystäväni, laitahan viestiä tai kommenttia minulle ja kerro risut ja ruusut kirjoituksistani. Tämän blogin kirjoittamisen tarkoituksenahan on kehittää minua kaikin puolin, joten kaikenlainen palaute on aina tervetullutta!

Kiitos ja hyvää yötä!
-Miia

Eteenpäin elävän mieli.

Tajusin tänään lukiessani kokeeseen, että viimeinen kertani täälläpäin oli syyskuun alussa. Siitä hetkestä on jo yli kaksi pitkää kuukautta ja sinä kahden kuukauden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä! Kuten esimerkiksi se, että olen nyt vuotta vanhempi ihminen, vaikkakin tarkalleen ottaen vain 61 päivää kypsempi, kuin sinä hetkenä kun viimeksi kirjoitin tänne. Ah, että minä rakastan monimutkaisesti puhumisesta, sillä sen jälkeen jokainen joka minua kuunteli tuntee lamauttavan tyhjyyden iskevän korviensa lävitse, jonka jälkeen on pakko henkäistä: "Siis mitä?"


Mieleni on täynnä erilaisia aiheita joista voisin puhua ja paasata. Mutta ennen kuin voin alkaa kertoilemaan omia vankkoja mielipiteitäni Euroopan talouskriisin aiheuttajista, on minun puhuttava ensin yhdestä asiasta joka painaa mieltäni ja raastaa sydäntäni. Sen asian aihe on miten tämän päivän yhteiskunnassa ei enää ymmärretä tehdä niitä pieniä hyviä tekoja, mitä ennen vanhaan tehtiin.

Enkä halua kuulostaa maailmaan tympiintyneeltä - 'kun minä olin nuori' -mummelilta, mutta ihmisten tulisi avata katseensa oman napapiirinsä ympäriltä ja ajateltava välillä ympärillä olevia ihmisiä. Mitä ajattelet esimerkiksi suljetulla linja-autopysäkillä odottelevasta, toiselta paikkakunnalta tulleesta raskaana olevasta naisesta tai vaikkapa vain nuoresta tytöstä kaupan pihalla, jonka pyörä on mennyt rikki eikä tyttö tiedä mitä tehdä? Ehkä ihmiset ajattelevat, että juuri hänen ei tarvitse auttaa tuota raskaana olevaa naista, sillä on kiire ja kyllä joku muu sen hoitaa. Tai että koska laki ei pakota sinua tekemään pientä palvelusta, miksi tehdä sitä. Tai sitten joku ihminen on auttanut toista ihmistä ajatellen, että se joka toista ihmistä auttaa, saa itse myös apua tarvittaessa. Mutta pettymykseksi onkin huomannut, ettei oma teko muiden ihmisten auttavaan käteen vaikuta, etkä sinä siitä auttamisesta mitään vastinetta saa. Myönnän, että olen itse sortunut tällaiseen ajatteluun varsinkin silloin, kun olisin tarvinnut apua kaupan pihalla, jolloin kukaan ohikulkijoista ei pientä ivallista hymyä lukuunottamatta taipunut auttamaan. Mutta näin ei saisi ajatella. Koska hymyn saa pysymään korvissa ja itsetunnon saa kohoamaan, kun auttaa esimerkiksi tuntematonta mummoa kauppakassien kantamisessa tai kotioven avaamisessa, ja tietää sen avun olleen tälle mummolle erittäin suuri ihme.

 Toisenlainen herääminen pitäisi tapahtua yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Jos näet jonkun koulun käytävällä istuvan yksin penkillä, niin miksi et menisi juttelemaan hänelle? Vaikka sinulla olisikin läjäpäin ystäviä ja kavereita ympärilläsi, oletko miettinyt, miten ihanaa olisikaan tälle yksinäiselle ihmiselle jos vain menisit kysymään häneltä kuulumisiaan?

Ja tottakai minä ajattelen että heitä kuuluisi auttaa, olenhan oman kouluni tutor ja työnkuvaani kuuluu ajatella näin. Mutta pelkkä työnkuva ei saa minua ajattelemaan tällä tavalla, sillä olen itse joskus ollut se yksinäinen 'joku'-niminen tyttö koulun penkillä ja toivonut että joku tulisi ja kysyisi edes kuulumisiani.

Hikipisara tipahtaa otsalta, joten nyt minun on aika rauhoittua vastahakoisesti ja jatkettava lukemisurakkaa! Ajatelkaahan omalle kohdalle näitä asioita jäämättä jumiin napanne ympärille.

Tässä vielä yksi kappaleista joka saa minut toiveikkaan itkuiseksi. Hiphei, Antti Tuisku!

Anteeksi kamala yleistäminen paasausteksissäni, mutta sellaisia kokemuksia minulla on tästä yhteiskunnasta. Voimia ihmiset! Ja kiitos mielikuvitusystäväni kun jaksoitte lukea taas paasaukseni. Nähdellään!
-Miia