Puheenvuoro kauneudesta:
Kauneutta on joka puolella. Ihan kaikkialla. Joku sanoi joskus, että kauneus on katoavaista, mutta rumuus senkun lisääntyy. Mutta minun mielestäni ruma sanana on vain typerä vertaileva käsite, jolla ei haluta muuta kuin loukata toisia ihmisiä tai jopa omaa itseään.
Voisin puhua todella paljon ihmisten kauneudesta, muodista ja hyvästä tyylitajusta. Mutta oletteko koskaan oikeastaan miettineet, että kuinka kaunis onkaan minä? En nyt tarkoita minua, Miiaminää, vaan kaikkia muitakin, kuten vaikka esimerkkinä käyttäen Nooran minää tai Miikan minää. Ainakin minun minäni on kaunis. Ei siis se minuus, jota tapitan aina silmät epätoivon partaalla aamuisin, vaan sitä jona minä näen itseni sisältäpäin, vaikka peilejä ei olisikaan olemassa enkä tietäisi ulkokuorestani. En halua kuulostaa itserakkaalta, vaan uskonkin että jokaisen oma minä on kaunis, sillä jokainen tietää tai tuntee joskus tekevänsä oikein ja olevansa hyvä ihminen omin kriteerein.
En ymmärrä, miksi nykypäivän ihmiset haluavat panostaa pelkästään ulkokuoreen. Mitä se loppujen lopuksi merkitseekään? Miksi me odotamme muiden ihmisten hyväksyntää, jos voisimme vain hyväksyä itsemme?
Minun mielestäni siis kaunista voi olla mikä tahansa mikä on hyvää, puhdasta, ei mene liian pitkälle ja mikä ei haise pahalle. Minun oma minäni ainakin tuoksuu ruusuille, vaikka muut eivät sitä haistaisikaan. Ja lopuksi: sisäinen kauneus, minä, ei ole katoavaista.
Puheeni jälkeen kuuntelimme muiden opiskelijoiden mielipiteitä kauneudesta, kunnes tuli erään henkilön vuoro, joka piti omansa näin: -No ei mulla oikeestaan oo mitään tiettyä valmisteltua puhetta enkä muuta tiiä, mutta oon kuullu joskus sellasen sanonnan ku että sisäinen kauneus on rumien ihmisten propagandaa.
Tässä vaiheessa ihmiset katsoivat minua päin pieni epäuskon hymy huulillaan odottaen reaktiotani, ja mietin, että ei kai tuo voinut olla piilomerkitys minua kohtaan? Eihän tuo ihminen oikeasti voinut antaa tuollaista ulosantia? Minä puhuin erittäin vahvasti sisäisestä kauneudesta, mutta moni muukin puhui siitä hyvyydestä mikä ihmisissä piilee - mutta miksi sitten muut opiskelijat vilkuilivat minun suuntaani? Vai kuvittelinko vain? Tässä vaiheessa oli vaikeaa pitää jäät siellä hatussa, kun itku oli jo matkalla kyynelkanaviin. Mutta sitten ajattelin, että paskat, minä en tuollaista palautetta purematta niele, sillä olihan tuo kuitenkin hirvittävän asiaton ja ihmeellinen kommentti. Toisaalta taas nyt tekisi mieli juosta itseni toivottomuuden tunteen voimin hengiltä ja laihduttaa, kunnes lopulta kuolisin anoreksian kieliin. Huomaatteko, millainen myrsky pääni sisällä velloo vieläkin?
