Elämäni on juuri nyt erittäin turhauttavassa tilassa. On monta asiaa, jotka aikapommin lailla juoksevat minua pakoon ja pelkään että pian ne lyövät jarrut lukkoon ja räjähtävät edessäni. Yksi niistä on jo pamahtanut, mutta ei se minua täysin rikki saanut - hiukset vain hulmusivat hiukan. Aikapommien lomassa nautin kuitenkin pinnallisista asioista ja muutosten tuulista.
Samalla kun muuttolinnut muuttavat takaisin syliini etelän lämmöstä, osa perheestäni muutavat toiselle paikkakunnalle uuden työpaikan ja sukulaisten ikävöinnin vuoksi, sekä viidennettä syöpää sairastavan mummoni vuoksi. On surullista, että ihmisille osataan määritellä jäljellä olevat elinpäivät jos niitä tiedetään olevan enää vain muutama. Minä en ainakaan haluaisi tietää jos olisin kuolemansairas, että onko elämäni päättymiseen aikaa tunti, kuukausi vai kokonainen vuosi. Mutta kuolemaa en itse pelkää sinänsä. Olen mietiskellyt lapsuudesta tähän asti mitä on kuolema ja miten siihen tulisi suhtautua. Minä en usko uskovani jumalaan samalla tavalla kuin suurin osa maailman väestöstä. Enkä minä usko tällä hetkellä oikeastaan mihinkään yliluonnolliseen ihmeeseen. Onko se sitten hyvä vai huono asia - en tiedä.
