Tajusin tänään lukiessani kokeeseen, että viimeinen kertani täälläpäin oli syyskuun alussa. Siitä hetkestä on jo yli kaksi pitkää kuukautta ja sinä kahden kuukauden aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua vaikka mitä! Kuten esimerkiksi se, että olen nyt vuotta vanhempi ihminen, vaikkakin tarkalleen ottaen vain 61 päivää kypsempi, kuin sinä hetkenä kun viimeksi kirjoitin tänne. Ah, että minä rakastan monimutkaisesti puhumisesta, sillä sen jälkeen jokainen joka minua kuunteli tuntee lamauttavan tyhjyyden iskevän korviensa lävitse, jonka jälkeen on pakko henkäistä: "Siis mitä?"
Mieleni on täynnä erilaisia aiheita joista voisin puhua ja paasata. Mutta ennen kuin voin alkaa kertoilemaan omia vankkoja mielipiteitäni Euroopan talouskriisin aiheuttajista, on minun puhuttava ensin yhdestä asiasta joka painaa mieltäni ja raastaa sydäntäni. Sen asian aihe on miten tämän päivän yhteiskunnassa ei enää ymmärretä tehdä niitä pieniä hyviä tekoja, mitä ennen vanhaan tehtiin.
Enkä halua kuulostaa maailmaan tympiintyneeltä - 'kun minä olin nuori' -mummelilta, mutta ihmisten tulisi avata katseensa oman napapiirinsä ympäriltä ja ajateltava välillä ympärillä olevia ihmisiä. Mitä ajattelet esimerkiksi suljetulla linja-autopysäkillä odottelevasta, toiselta paikkakunnalta tulleesta raskaana olevasta naisesta tai vaikkapa vain nuoresta tytöstä kaupan pihalla, jonka pyörä on mennyt rikki eikä tyttö tiedä mitä tehdä? Ehkä ihmiset ajattelevat, että juuri hänen ei tarvitse auttaa tuota raskaana olevaa naista, sillä on kiire ja kyllä joku muu sen hoitaa. Tai että koska laki ei pakota sinua tekemään pientä palvelusta, miksi tehdä sitä. Tai sitten joku ihminen on auttanut toista ihmistä ajatellen, että se joka toista ihmistä auttaa, saa itse myös apua tarvittaessa. Mutta pettymykseksi onkin huomannut, ettei oma teko muiden ihmisten auttavaan käteen vaikuta, etkä sinä siitä auttamisesta mitään vastinetta saa. Myönnän, että olen itse sortunut tällaiseen ajatteluun varsinkin silloin, kun olisin tarvinnut apua kaupan pihalla, jolloin kukaan ohikulkijoista ei pientä ivallista hymyä lukuunottamatta taipunut auttamaan. Mutta näin ei saisi ajatella. Koska hymyn saa pysymään korvissa ja itsetunnon saa kohoamaan, kun auttaa esimerkiksi tuntematonta mummoa kauppakassien kantamisessa tai kotioven avaamisessa, ja tietää sen avun olleen tälle mummolle erittäin suuri ihme.
Toisenlainen herääminen pitäisi tapahtua yksinäisiä ihmisiä kohtaan. Jos näet jonkun koulun käytävällä istuvan yksin penkillä, niin miksi et menisi juttelemaan hänelle? Vaikka sinulla olisikin läjäpäin ystäviä ja kavereita ympärilläsi, oletko miettinyt, miten ihanaa olisikaan tälle yksinäiselle ihmiselle jos vain menisit kysymään häneltä kuulumisiaan?
Ja tottakai minä ajattelen että heitä kuuluisi auttaa, olenhan oman kouluni tutor ja työnkuvaani kuuluu ajatella näin. Mutta pelkkä työnkuva ei saa minua ajattelemaan tällä tavalla, sillä olen itse joskus ollut se yksinäinen 'joku'-niminen tyttö koulun penkillä ja toivonut että joku tulisi ja kysyisi edes kuulumisiani.
Hikipisara tipahtaa otsalta, joten nyt minun on aika rauhoittua vastahakoisesti ja jatkettava lukemisurakkaa! Ajatelkaahan omalle kohdalle näitä asioita jäämättä jumiin napanne ympärille.
Tässä vielä yksi kappaleista joka saa minut toiveikkaan itkuiseksi. Hiphei, Antti Tuisku!
Anteeksi kamala yleistäminen paasausteksissäni, mutta sellaisia kokemuksia minulla on tästä yhteiskunnasta. Voimia ihmiset! Ja kiitos mielikuvitusystäväni kun jaksoitte lukea taas paasaukseni. Nähdellään!
-Miia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti